Kylä nimeltä Korvola

Elettiin sota-aikaa ja sen jälkimaininkeja ja lapsuutemme oli varmasti erilaista kuin nykylapsilla, mutta en usko että haluaisin vaihtaa tätä nuoruusaikaani mihinkään Korvolasta.

Kun ihminen vanhenee hän alkaa muistelemaan nuoruuttaan, jostain sellaisesta on tämäkin kirja sai varmasti alkunsa.

Olen syntynyt Korvolassa Juhannusaattona 1936. Korvalan kylä oli silloin osa muutoksen kourissa elävää Pohjois-Pirkkalaa. Kaksi vuotta myöhemmin perustettiin Nokian kauppala, joka on sittemmin kasvanut kaupungiksi.

Toivon että lukijalle tulee mukavia muistoja vanhasta Korvolasta, jossa ainakin meitä lapsia oli paljon enemmän kuin nykyään.

Muutin pois viisikymmentä luvun alkupuolella, joten omia muistikuvia minulla on Korvolasta vain tältä ajalta, loput kirjan asioista olen kuullut perimätietona tai löytänyt historiaa tutkiskellessa. Tästä syystä en ole paljoa kirjoitellut sen uudemmista ajoista. Toivottavasti joku minua nuorempi kirjoittaa niistä, kun hän vanhenee ja tulee kirjoittamisen tarve, tai miksei vaikka nuoruuden voimissaankin.

Kirjani sisältää useita erillisiä tapahtumia, joilla ei useinkaan ole paljon muuta yhteyttä, kuin se että ne liittyvät Korvolaan.

Mistä Korvola sai nimensä

K. Jaakkola arvelee Korvolan nimen tulevan siitä että se sijaitsee ikään kuin Kuloveden korvalla. Ehkä silloin kylän pitäisi olla Korvala. Minä uskon nimen tulleen Korvosta, vanhasta puu astiasta. Korvoa käytettiin vesiastiana useimmiten saunassa, mutta myös keittiössä. Siinä on kaksi korvaa ja se on sen kokoinen että sitä pystyy täysinäisenäkin nostelemaan. Saunassa se usein oli alusristikon päällä.

Korvolassa saattoi olla puuseppä joka valmisti korvoja, ainakin sellaisia joka talossa käytettiin. Korvola olisi voinut saada nimensä korvosta tai korvo Korvolasta. Kuka tietää.

”Siitä Seppo Ilmarinen
Lämmitti kylyn utuisen
Laati saunan saippuaisen
Vastat varpaiset varusti
Vettä kolme KORVOLLISTA”

Kylä nimeltä Korvola

Korvolan kylä on ikivanhaa asutusta Nokianvirran (entinen Mäkijoki) alajuoksun varrella. Korvolasta on tehty esine löytöjä jo kivikauden ajoilta (n. 4000- 1500 e.Kr.) Mm. Kivitalttoja Jaakolan mailta ja reikäkirveskin Lukkilasta. Vanhemmalta rautakaudelta (n.500 e.Kr.) on jo löytöjä paljon. Kalmaanmäestä löydettiin v.1891 Porin rautatiehen soraa kaivettaessa, noin puolenmetrin syvyydestä. 4 keihäänkärkeä, joista yhdessä on jonkinlaisia piirtokirjoituksia sekä 2 miekan terää ja 2 kilvenkupuraa. Nämä on toimitettu kaiketi Kansallismuseoon. Seuraavat löydöt on jätetty Satakunnan museoon: 2 keihäänkärkeä ja 4 miekanterää Kalmaan mäestä. Pitkähkö ympyriäinen rautaesine, ehkä jokin keihäs, joka on löydetty Jaakolasta 1860 ja keihäänkärki 1879. Laurilan talon perustuksia kaivettaessa 1911 löytyi 2 keihäänkärkeä, joista toinen on väkäpäinen.  Löytäjä oli J. Siltanen. Samoilta tienoilta löytyi myös valumuotti. N Salminen löysi ruskean tuluskiven Nikkilän maasta v.1915. Vuonna 1870 löytyi Kalmaanmäestä tinainen kantasormus. Myös Lukkilasta on tehty paljon löytöjä näiltä ajoilta.

Kalmaanmäki, vanhantien varressa, lähellä Ollilan taloa, on ehkä vanha hautakalmisto, sen vieressä on Ristiveräjä niminen paikka. Historioitsija T:ri K. Jaakkola on arvellut että Ollilan mäessä olisi ollut Pirkkalan ensimmäinen kirkko, tai ainakin jonkinlainen kappeli. Kalma tai kalmoi etuliitteenä sanoissa tarkoitti pakanuuden aikaista hautausmaata, joten Kalmaanmäki on paikkana ollut tunnettu jo ennen kristinuskon tuloa Suomeen.

Ensimmäinen kirjallinen merkintä Korvolasta lienee vuodelta 1439 jolloin Daavidin kapinan takuumiehenä mainitaan Bengt Kouukj  / Pentti Kauko Korvolasta. Korvolan Ollilaa asui 1500 luvulla Olli Kauko ja Mikko Ollinpoika Kauko, sekä saman kylän toista tilaa Niilo Kauko. Daavidin kapina oli Nuijasodan tapainen verokapina. Sitä johti Vesilahtelainen David, Heikkilän talon isäntä Aniasta, hänestä kapina sai nimensä. Kun kapina oli kukistettu, vaati Turun vouti, kustakin kapinaan osallisesta pitäjästä takuumiehet, ettei mitään tällaista enää tapahdu.  Takuumiehiä oli 12 kustakin pitäjästä.

Korvolan ja Haaviston rajariidasta antoi Knut Eerikinpoika Laamannintuomion v. 1502. Siinä oikeaksi rajaksi määrättiin Drottinginlaaka (Kuningattarenlaaka) aivan Nokianvirran rannassa oleva rajakivi, Korvolan kallion kohdalla, (hävitettiin Melon voimalaitosta rakennettaessa) sekä Kiikansuo ja Muurainsuo. Tuomio koski ilmeisesti vain osaa rajasta.

 Isonjaon valmistelua tehtäessä v.1760 todettiin pöytäkirjoissa Penttilän ja Korvolan väliseksi vanhaksi rajapaikaksi kivi lähellä Intianlahden pohjukkaa, josta raja jatkui ohi Helvetinhaudan ahteen Kyrön pitäjän rajalle Kössin talon luona Pinsiön joessa olevaan koskeen. Silloin todettiin myös Korvolan ja Haaviston rajan jatkuvan Muurainsuosta, Heinäsuon kautta Matalusjärven Hornionnenään.

Korvolankylän talot olivat ennen yhdessä ryppäässä, vanhan maantien suorakulmaisen mutkan eteläpuolella missä nykyään on Einolan suuli. V.1546 talojen isäntien nimet olivat Nils Kauppamies, Henrikki Muncki, Olli Kurki, Jöns Harma ja Nils Valda. Vuonna 1651 oli Korvolassa viisi taloa, nimeltään Nikkilä, Ollila, Pikilä ja Västiö joka nähtävästi oli kahtena tilana.

Nikkilä oli aiemmin sotilastalo. Henrikki Henrikinpoika Nikkilä osti sen perintötilaksi 18.07.1766 Kauppahinta oli 82 hopeataalaria 7.ä. Laurila lohkaistiin siitä 1793 ja Vuorela 1905.

Pikilä (Einola) Einola oli isossajaossa erotettu Pikilästä, mutta myöhemmin taas yhdistetty ja tunnetaan nimellä Einola. Vielä 1778. sen sanotaan olleen Porin rykmentin majurin vapaatalo. Myöhemmin sen sanotaan olleen vanha perintötila.

Ollila on vanha sotilastalo. Sen on kahtena osana ostanut perintötilaksi 16.04.1722 Henrikki Henrikinpoika hintaan 34 hopeataalaria 5 ä.

Westiö (Jaakola) on alkujaan sotilastalo, mutta myöhemmin mainittu perintötilaksi. Nimen muutosta Jaakolaksi ei ole tarkkaa tietoa mutta v.1722 maakirjassa on merkintä ” Mickeli Jacola eli Wästelä”

Westiö oli alkujaan taloryhmän idänpuolella, Kaisanvainiolla sijaitseva talo. Kaisanvainion itäpuolella virtasi runsasvetinen puro, jossa oli mylly ja tarinan mukaan myös viinankeittokota.

Nikkilä on lähinnä entisellä paikallaan. Pikilä ja Ollila siinä välissä. Talojen siirto tapahtui isonjaon aikoina n.1700 -1800 luvun vaihteessa. ”Jo nyt on Tolppamäkeenkin talo tehty” totesi sotamies, palattuaan sodasta
(n. 1809) Jaakolan kohdalla oli kivitolppa, josta oli 20km Tampereelle ja siksi sitä sanottiin Tolppamäeksi.

Isojako suoritettiin Korvolassa kotipeltojen osalta v.1767 ja ulkotilusten osalta v.1770.

Näillä Korvolan taloilla oli myös torppia, ja niitä on lunasteltu v.1918 torpparilain perusteella. Kaikki alkuperäistilat ovat myyneet sittemmin pikkutiloja ja tontteja, joille asutus on laajentunut. Näin syntyi kylä nimeltä Korvola.

Heinätöitä Nikkilän pellolla, ennen kun Vuorela on siitä erotettu
Melosta otetussa kuvassa taka-alalla näkyvän ”Kar-hunhyppäyksen” kalliota vastapäätä toisella rannalla si-jaitsi vanha Korvolan rajakivi ”kuningattarenlaaka”
Nikkilän vilja-aitta lienee Korvolan vanhin rakennus

Korvolan sijainti

Aikaisemmin metsästyksestä ja kalastuksesta elantonsa saaneet alkoivat vähitellen etsimään kiinteitä asuintiloja ja harjoittamaan maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Kylän ensimmäiset asukkaat asettuivat tietysti parhaalle paikalle virranvarren rantasavikolle, koska ne olivat parhaita viljelysmaita.

Jääkauden jälkeisen lämpökauden aikana joen pohjoisranta oli erittäin lämmintä lehtomaisemaa upeine jalopuineen. Siellä kasvoi jalavia, vaahteroita, lehmuksia, tuomia, tervaleppiä, pähkinäpensaita ja niinipuita. Grauvakkiliuskeesta muodostunut kallioperä virranrannoilla keräsi lämpöä kun aurinko paistoi siihen melkein kohtisuorassa ja jatkoi kasvukautta varsinkin keväästä. Vieläkin on jäljellä jotain rippeitä näistä lehdoista. Vuorelanvuoren itäpuolella kasvaa edelleen pähkinäpensaita, siinä vuorenmaan peltojen alapuolella. Haavistolla oli vuorijalavametsikkö vielä v. 1960 joka sekin on nykyisin kaiketi tuhottu, vaikka se oli rauhoitettu.

Korvolankylän kohdalta rannat raivattiin peltojen alapuoleltakin karjan laidunmaaksi jossa karja sai olla rauhassa metsän pedoilta, kylän ja virran välissä. Ainoastaan jokeen laskevien suurempien ojien kuruissa on lehtomaisuutta säilynyt. Laajanojan purolehto, joka laskee virtaan lähellä Intianlahtea, on rauhoitettukin monipuolisen ja harvinaisen kasvistonsa takia. Lehtokasvillisuuden rehevyyttä kuvaavia lajeja siellä on lehtipuiden lisäksi  mm. lehto-orvokki, lehtopalsami, mustakonnanmarja, velholehti, lehtokorte, rohtoimikkä, lehtopähkämö sekä lehtoarho. Pensaskerroksessa on paljon lehtokuusamaa, koiranheisiä, taikinamarjaa ja näsiä. Muitakin lajeja siellä kasvaa paljon mm. lehtohorma, rentukka, korpi-imanne, suokeltto, kielo, vuohenputki, nuokkuhelmikkä, isoalvejuuri, purolitukka, pikkumatara,  metsäkorte, metsäimarre, kyläkellukka, luhtalemmikki, mesiangervo, käenkukka, metsäkurjenpolvi  sekä sini- ja valkovuokot. Aikojen kuluessa sieltä on monia lajeja hävinnyt. Voi vaan kuvitella millaista lehtoa koko virranranta oli ennen kuin ihmiskäsi sitä muokkasi omien tarpeidensa mukaiseksi.

Nokianvirta on vanhalta nimeltään Mäkijoki ja se kuvaa hyvin joen luonnetta kylän kohdalla, jossa se ui syvässä uomassa.  Joen antama kosteus ja rinteisiin paistanut aurinko teki maanviljelyn ja karjanhoidon mahdolliseksi ja antoi sille hyvät olosuhteet. Ilmeisesti juuri tästä syystä esi-isämme päättivät jäädä tänne asumaan ja tähän tuli kylä nimeltä Korvola.

Nuijasota

Nuijasodasta kulkee monenlaista tarinaa, tämä sota jäi myös vahvasti Korvolalaisten muistiin. Pöllövaaran rannassa oli silloin virran ylityspaikka. Korvolan rannanpuolella oli saareke, tai eräänlainen mätäs, joka ylettyi melkein vastarannalle saakka. Kun jäljellä olevan salmen ylitse oli vielä rakennettu kalatokkeet, voitiin virta tästä ylittää kesälläkin lähes kuivin jaloin. (Tästä ylimenopaikasta myös Jalmari Sauli kirjoittaa nuijasodan aikaan sijoitetussa historiallisessa romaanissaan ”Nuori Kijl”) Nokialta pakoon lähteneet nuijamiehet tunsivat varmastikin tämän paikan ja sen että talvitie kulki siitä nykyistä Poronkorventietä jatkuen Tappurijärvien välistä Pinsiöön ja sieltä Pohjanmaalle. Osa pakoon lähteneistä käytti tätä reittiä. Takaa ajajat tulivat myös osittain virran pohjoispuolta, tarkoituksena estää pääsy pohjanmaalle. Kun sotilaat tulivat Korvolaan, nousi nuijamiehiä juuri rannasta, joutuivat kiinni ja hirtettiin läheisellä kalliolla, joka vieläkin tunnetaan Hirsikalliona. Hirsikallio sijaitsee Siurontien ja Poronkorventien risteyksessä.

Muistitiedossa on myös väitetty, että Korvolan Kalmaanmäki olisi nuijasodan taistelupaikka ja että sen vieressä olevalla aukiolla olisi ollut huovien leiri. Paikka oli jo varmasti aikaisemminkin tuttu, ainakin hautakalmistona ja kauppapaikkana.

Nuijasodan Nokian taistelun muistomerkki

Lukkisalmen synty

Pöllövaaran kohdalla Nokianvirrassa on edelleen, matalikolla, jonkinlainen saari tai paremminkin mätäs joka on aikanaan ulottunut lähes toiselle rannalle asti. Tästä mättäästä irtosi suurin osa, kevättulvan aikana, ja ajautui virran mukana tukkien virran entisen väylän Intianlahdessa. Silloin vesi murtautui kallion ja hiekkasärkän välistä, raivaten näin uuden väylän. Syntyi Lukkisalmi.

Historiankirjat eivät kerro koska tämä olisi tapahtunut, mutta tapahtuma on erittäin tuttu ainakin Korvolassa. Korvolassa on vielä jonkinlaista muistitietoa nuijasodasta mutta ei enää Daavidin kapinasta eikä sitä vanhemmista tapahtumista. Tämä tietysti jotenkin ajoittaa Lukkisalmen syntyä.

Varmemman ajoituksen saamme kuitenkin tarkastelemalla Penttilän asutusta.

Penttilän talot olivat alkuaan yhdessä ryppäässä Kiimakallion (Kiimekallion) Ympäristössä. Itäpuolella Marttilan Mäenpää, länsipuolella Knuutilan ”Lahdes”, eteläpuolella Ippilän Riikiniemi, pohjoispuolella Hauckalan ”Rutinhonda” ja Hongakoski aivan kallion alla.

Kiimakallio on nykyisen Knuutilan pohjoispuolella olevan pysäköintialueen ja rautatien välissä.

Talojen nimistä päätellen ne sijaitsivat aikanaan varmasti veden äärellä. Penttilä ei esiinny maakirjoissa ennen kuin v. 1651 Kylän yhden talon nimi on aikaisemmin ollut Kaukaniemi, joka mainitaan Penttilän nimen ohessa erillisenä talona. Eränkävijöiden luettelossa mainitaan kuitenkin Pentti Pentinpoika Penttilästä v, 1555-56. Olisikohan Penttilän kylä saanut nimensä tältä suvulta.

Tohtori K. Jaakkola väittää että Penttilän uudisasutus on 1700 luvulta. Talot siirrettiin isonjaon jälkeen, kukin omalle maalleen n.1770-1810. Marttilan Mäenpää ja Ippilän Riikiniemi on myöhemmin liitetty Knuutilaan.

Ensimmäisessä Pirkkalan historiassa kerrotaan Lukkilansalmen syntyneen ”eikä niin varsin kaukaisina aikoina”

Minä luulisin että vielä myöhemmin.

Taistelu susia vastaan

Korvolan laajoissa metsissä oli myös entisaikoina asustellut susia. Karjaa ei koskaan uskallettu laiduntaa ilman paimenta. Jopa paimenenkin vartioimasta karjasta susi saattoi siepata saaliin.

Susia yritettiin tappaa kaikin tavoin, niistä myönnettiin kaatopalkkiotakin. Vuonna 1827 marraskuussa saatiin susi kaadetuksi Korvolassa ja palkkion siitä sai Juha Nikkilä ja Juha Pitkämäki.

Korvolan Jaakkolassa oli Hektor niminen komea susikoira, joka oli eri kertoja tapellut voitollisesti susien kanssa, mutta kerran, vuoden 1845 paikkeilla oli susilauma tullut pihaan ja saanut ”tallinsillalta” raastettua Hektorin alas, tappaneet ja syöneet sen sillä paikalla.

Eräänä kesäpäivänä vuonna 1867, tuli susi lammaslauman perässä aina Korvolan läpi kulkevalle maantielle saakka. Vuonna 1870 elokuussa, tappoi susi kaksi varsaa Liekoniityssä, aivan kylän laidassa.

Pahimmat susien tihutyöt tapahtuivat 1870 luvulla, kun ne alkoivat ahdistella lapsia. Kankaantakana vei susi pienen pojan Juuselan torpan pihalta, keskellä päivää. Lapsesta ei löytynyt muuta kuin lakki metsästä. Susi sieppasi suuhunsa myös pojan Hirsimäen torpan pihasta, mutta poika putosi sen suusta kun susi hyppäsi aidan yli takaa ajettuna. Pinsiössä kerrottiin susien vieneen 1877 neljä lasta.

Tilanteen ollessa näin vaarallinen, järjestettiin suuri susijahti. Pirkkalassa miesketju ulottui Siurosta Epilään. Miehiä oli niin taajassa että heillä oli näköyhteys toisiinsa. Ketju kulki metsien halki aina Pinsiön perukoille, mutta ei saatu yhtään sutta. Sitten korotettiin susiraha 100:n markkaan sudelta ja yksityiset alkoivat kaatamaan susia ja ongelmat vähenivät. Eipä Korvolassa ole juuri sen jälkeen sutta nähty.

Korvolan myllyt

Vuonna 1590 ilmoitetaan Korvolassa olleen kaksi myllyä. Toinen oli varmaankin se pienempi puromylly joka oli Kaisanvainion vierestä kulkevassa purossa ja siinä pystyttiin jauhamaan ilmeisesti vaan lyhyt aika kevät tulvien aikaan. Vetensä se sai lähinnä Vuorenmaan seutuvilta.

Isompi mylly sijaitsi Ollilan länsipuolella, koillisesta lähelle Intianlahtea laskevassa purossa. Mylly oli jalkamylly. Jalkamylly rakennettiin kosken päälle ja siinä oli samalla akselilla jauhinkivi sekä vaakasuorassa oleva siipipyörä. Siipipyörän edessä oli veden ohjaaja jota kääntämällä voitiin myllynkiven kierros nopeutta säätää. Jauhojen karkeutta säädettiin viemällä kiviä joko lähemmäs tai kauemmas toisistaan tarpeen mukaan. Vuonna 1767 se oli ainoa käytössä ollut mylly Korvolassa. Mylly on lopettanut toimintansa ennen vuotta 1818. Nikkilässä on vieläkin olemassa toinen tämän myllyn jauhinkivistä.

Isonvihan aika

Tsaari Pietari Teki v.1709 lokakuussa sopimuksen Tanskan kanssa, jossa Tsaari lupasi hyökätä Suomeen hävittääkseen maata niin paljon kun mahdollista, kaiketi kostoksi Kuningas Kaarle kahdennentoista riehumisesta Euroopassa. Hävittyään sodan Ukrainan Pultavassa Kesäkuun 28. päivänä 1709 Kuningas jäi ”Turkin vieraaksi” valtakunnastaan mitenkään välittämättä.

Isonvihan aallot kulkivat myös Korvolan yli. Venäläisten hävitys ja murhaaminen, eläinten ja asuntojen tuhoaminen ja valtava kauhu oli meilläkin. Piilopirtteihin pakoon päässeillä oli jokapäiväinen pelko ilmitulosta. K. Jaakkola kertoo että katsellessaan, vieläkin näkyvissä olevaa, piilopirtin sijaa Korvolan kylän metsäkorvessa, valtaa kauhistus mielen. Oli vilua ja nälkää ja suolan puutetta. Kun vielä v.1710 ilmestyi rutto joka kaatoi väestön paikoittain lähes sukupuuttoon, oli kansan rasitus aivan käsittämätöntä.

Korvolasta olivat autioina isonvihan aikana Pikilä, Ollila ja Vastäis, kun väki oli sotaa paossa piilopirteissään, talot otettiin uudelleen viljelykseen vasta v.1722.

Hengellistä elämää vanhassa Korvolassa

Wilh. Carlson on kertonut vuonna 1869 Korvolassa olleesta herätysliikkeestä.

 Yksi isompi herätys eli hengellinen liikunto on täällä tiedossamme ollut, nimittäin tämän vuosisadan alussa, erittäin Korvolan ja Ylöjärven kylissä, josta tässä lyhimmiten kerromme. Että se oli jotenkin lavea, nähdään siitä, kun yhdeksänvuotisia lapsiakin oli siihen joutunut. Eräs tutentti Wesander sekä uusmaalainen käsityöläinen Axberg mainitaan liikunnan johtajina ja kokousten pitäjänä Ylöjärvellä ja eräs suutari Salbom Vesilahdesta nimitetään ”Korvolalaisten isäksi.” Jo siitä että nämä johdattajat ja isät olivat muualta tulleita, näkee liikunnon tulleen muualta tänne. Tämä herätys ja jumalallisuuden harjoitus osoittihe enimmiten polvi-rukouksissa (kokouksissa), joille pantiin suuri arvo. Nuoret ihmiset ja pienet lapsetkin huusivat suuresti. Itse jumalan sanaa luettiin vähän, sillä ei Uutta Testamenttiakaan monessa paikassa vielä silloin ollut.  Näitten herätysten sisällinen syy oli ” helvetin ja perkeleen raivollinen pelko” Perkele pakotti yhtäkin yhdeksän vuoden vanhaa tyttöä (Pikkumiia itse, vanhana sen minulle näin kertoi ) ulos talvisydämelläkin metsään ja navetoihin ja kesällä karjassa käydessä kivenkoloihin ym. joissa sitten huusi, joka kai oli rukousta olevinaan. Kauhea pelko ja ahdistus vaivasi tämän kaltaisia heränneitä, eikä heillä ollut evankelista valoa ja lohdutusta ollenkaan. Mainitaan kyllä Pirkkalassa tähän aikaan olleen yhden hengellisen papin nimeltä Erenius, mutta minkä laatuisessa opissa hän oli, sitä ei osata mainita.

Kuitenkin näyttäisi muutamien toisten herätysten johdattajien olleen evankelisiakin. Niin sanotaan itse isä Salbominkin maalanneen Kristuksen veren ansiota ” mereksi jossa suuri laiva hukkuu samoin kun pienikin, koska sen aallot oikein ankarasti käyvät” (se on: jossa suuremmat synnit samoin kun vähäisemmätkin uppountuvat eli anteeksi annetaan). Eräs toinen vanha vähäläntäinen mies, Matti Pukanhaava oli myös Ylöjärvellä pitänyt kokouksia. Tämän sanottiin olevan pohjamaalta kotoisin, ja niin olikin hän Kankaanpään pitäjästä, jossa saman talon omistaa nyt Kankaanpään nimismies. Tämä Matti Pukanhaava sanotaan harvapuheiseksi, mutta sanansa erinomaisen läpitunkeviksi ja salvakkaiksi, siveiksi ja suloisiksi. Esimerkiksi yhden nuoren tytön hän herätti peräänajatukseen siten että kysyi ,  ”mikä nimes on?” ja tytön vastattua Maria, sanoi M. Pukanhaava ”oh sitä Jeesuksen äitiä”, Josta tyttö ajattelemaan, josko vielä olikaan uskossa Jeesuksen sydämessään synnyttänyt. Tämä mies näkyy vanhuudessaan myös evankeliseksi muuttuneen, itse oli hän tunnustanut, että ennen hän oli turhaan rukoillut, niin että polvet ruvessa olivat, eikä uskoa ja rauhaa saavuttanut. Silloin kun hän täällä kävi viimeisen kerran, sanotaan hänen lausuneen: ” Nyt on Matilla usko ja kaikki”.

Sortovuodet

Venäjän Keisari perui Suomelle annettuja itsemääräämisoikeuksia antamalla vuonna 1889 ns.”Helmikuun manifestin” Kuumeisella kiireellä kerättiin Suomessa viisisataa kaksikymmentätuhatta allekirjoitusta adressiin, jonka uskottiin avaavan keisarin silmät näkemään Suomen valtio oikeudellisen aseman oikeassa valossa. Adressi oli mahtava, 26 niteen kokoelmaksi sidottu, lähes miehen korkuinen kirjapino tummanpunaisin nahkakansin.

”Me emme voi uskoa, että T.K.Majesteettinne korkea tarkoitus on ollut tällä julistuskirjalla uhata Suomen oikeusjärjestystä ja sisäistä levollisuutta … Me emme voi sydämistämme karkottaa luottamusta keisarin sanan järkähtämättömyyteen.” Nämä lauseet olivat suuren adressin ydinajatuksena. Maan kaikkien kuntien edustajat, luvultaan viisisataa, joukossa Oskari Jaakkola Korvolasta Pirkkalan edustajana lähtivät maaliskuun 15. päivänä viemään tätä anomusta ”armollisimmalle Hallitsijalleen”. Keisari ei ottanut heitä edes vastaan. Alakuloisina palasivat kansamme luottamusmiehet keisarin luota. Kun valtuuskunta tuli junalla, tältä matkalta, oli Helsingin asema ja koko rautatientori väkeä tulvillaan. kukaan ei rikkonut painostavaa hiljaisuutta ennen kuin valtuuston jäsenet tulivat ulkoportaille, silloin joku aloitti Maammelaulun, johon kaikki yhtyivät.

Manifestit seurasivat toistaan nopeassa tahdissa. Lakkautettiin Suomalainen armeija, Raha ja jopa postimerkit, kunnes Keisari 1903 uskoi täyden diktaattorivallan kenraalikuvernööri Bobrikoffille.

Maaliskuun manifesti v. 1917 kumosi helmikuun manifestin perussäännökset ja muut perustuslain vastaisessa järjestyksessä syntyneet lait ja asetukset. Tämä katsottiin Leninin kiitokseksi Suomelle, koska hän oli aiemmin saanut turvapaikan täällä.

Akseli Gallen-Kallela teki helmikuun manifestin vastustamiseksi surumerkin, jota oli tarkoitus käyttää venäläisen postimerkin keralla osoittamassa kansan mielipidettä. Merkin käyttö kiellettiin välittömästi, ankaran rangaistuksen uhalla.

Annakaisan koulu

Syyskuussa v.1883 tuli Jaakkolan taloon Korvolassa, vanhemman puoleinen nainen, joka esitteli itsensä Maria Katariina Björkquistiksi ja sanoi olevansa lasten opettaja. Hän tiedusteli olisiko talossa lapsia joita hän voisi opettaa ja saisiko hän huoneen johon voisi myös mahdollisesti tulla muitakin oppilaita talon ulkopuolelta. Hän sai huoneen ja ”Annakaisan” kouluun tuli oppilaita Korvolasta, Haavistolta, Taivalkunnasta ja aina Jokismaasta asti. Alkuperäinen tarkoitus oli opettaa pikkulapsia lukemaan, mutta tuli sinne vähän vanhempiakin, jatko oppia saamaan. Oppilasmaksu oli 50 penniä viikolta.

Opettaja asui samassa kouluhuoneessa, kauemmalta tulleiden oppilaiden kanssa, keitteli heille kahvia ja ruokaa, opetuksen lomassa. Koulu alkoi kuudelta. Koulutunnit aloitettiin virrellä ja rukouksella. Lukeminen aloitettiin ”trihnaamalla” Opettaja luki sanan kirjasta kovaan ääneen ja oppilaat toistivat sen. Näin mentiin joka sana kolmeen kertaan, aina lauseen loppuun asti. Mitään tavausta ei opeteltu, vaan lapset oppivat suoraan lukemaan. Toinen tapa oli ”vaunujen kuljetus” Oppilas joka osasi jo lukea, kulki oppilaan luota toiselle, aisakello kädessä, ja sitä soittaen, sanoi sanan jonka kohdalle tulleen oppilaan piti toistaa. Myös kirjoitusta harjoiteltiin. Kotiläksyksi annettiin aina raamatunlause, joka piti aamulla ulkoa osata.

Kun kahvi oli valmista, se kaadettiin suureen kivivatiin ja laitettiin sekaan sokeria. Oppilaat laitettiin riviin seisomaan ja joku vanhemmista oppilaista kuljetti tätä ”kahvilaivaa” antaen jokaisen laidasta ryypätä kahvia, kunnes jokainen oli saanut osansa.

Joka lauantai jaettiin oppilaille eräänlainen kuvapaperi. Esimerkiksi sotilaan kuva merkitsi että oppilas oli ollut riitaisa tai muuten rikkonut koulun järjestystä. Jokaisen käytös esitettiin kuvina, eikä numeroina.

Jaakkolantalon ulkorakennus jossa Annakaisan koulu oli ja Korvolan kansakoulu toimi kaksi ensimmäistä vuottaan.

K.V. Jaakkola kuvailee että tämä koulumestari oli syvästi uskonnollinen. Joka sunnuntai hän piti, talon pirtissä, hartaushetken, pirtin penkit täyttäneille, hartaille kuulijoille. Selitykset olivat kansannaisen puhetta sydämestä sydämeen. Monet vielä vanhanakin ovat muistelleet mielihyvällä tätä omituista koulua ja sen aivan erikoislaatuista opettajaa, joka sai lapset lukutaitoisiksi ja osasi kylvää pysyviä totuuden siemeniä lasten mieliin.

Korvolan koulu

Samoissa tiloissa missä aikaisemmin oli toiminut” Annakaisan koulu” Korvolan Jaakkolassa, aloitti toimintansa v.1892 Pirkkalan Korvolan koulu. Se oli Nokian ensimmäinen varsinainen kansakoulu.  Koulu toimi kaksi lukukautta Jaakkolassa ja siirtyi sitten, melkein naapurissa olleeseen Einolan pirttiin ja toimi siellä vielä kolmetoista lukuvuotta. Jaakkolan isäntä, taloon vävyksi tullut Oskari Jaakkola osti kaiketi silloin Einolan tilan. Tilan entiset omistajat jäivät taloon ”syytingille” Jaakkolan emännän veli tohtori K. Jaakkola oli Tampereen Lyseon rehtori ja historioitsija. Jaakkolat olivat monella tavalla edistämässä koulun saamista Korvolaan.

Opettajana toimi vuosina 1892-93 Rouva Anni Stark. Anni oli erittäin pidetty ja hyvä opettaja, mutta kun Kankaantaan koulu perustettiin Nokialle syksyllä 1893, houkuttelivat Pirkkalan vallasväen rouvat hänet sinne opettajaksi. Kyllä Korvolassa oltiin vihaisia. Anni Stark toimi sitten Kankaantaan koulussa opettajana, kuolemaansa saakka.

Kuvassa Anni Stark lapsi sylissään Kankaantaan koulun heinäpellolla Vihnusjärven rannassa.

Syyslukukaudeksi 1893 Opettajana toimi Hilma Aakkula ja kevätlukukauden 1894 Aino Lön Tampereelta, lukuvuoden 1894-1896 Aina Gröndahl (Rouva Aina Heikkilä) 1896-1902 Edith Veckman (Rouva Edith Ylinen) 1902-1907 Selma Relander (sittemmin Raitala ja Rouva Selma Sipilä)

Syyslukukauden alussa v.1907 muutti koulu vasta valmistuneeseen rakennukseen Siuron ja Korvolan puoleenväliin ja nimeksi muutettiin Penttilän koulu.

Kuvassa Einolan pirtti näkyy liiterin ja navettarakennuk-sen välistä. Tässä rakennuksessa toimi Korvolan koulu kolmetoista vuotta, sekä myöhemmin Einolan kotikoulu. Rakennus purettiin n.v.1927

Penttilän Koulu

Syksyllä v. 1907 valmistui uusi koulurakennus Korvolan ja Siuron puoliväliin ja Pirkkalan Korvolan Koulun nimi vaihdettiin Penttilän Kouluksi. Korvolalaiset kävivät tätä koulua.

Penttilän koulun ensimmäinen opettaja oli Iida Arajärvi myöh. Holmila. Iida lienee Suomessa ensimmäisenä alkanut jakaa kouluruokaa oppilailleen. Vuoden 1918 jälkeen oli varsinkin Siurossa paljon punaorpoja jotka tulivat kouluun nälissään. Iida keitti heille puuroa saunan padassa ennen koulun alkua ja syötti heidät. Monelle lapselle se oli ainoa päivittäinen lämmin ruoka. Viljan Iida keräsi talojen isänniltä eivätkä isännät pystyneet häntä vastustamaan koska heistä suurin osa oli Iidan entisiä oppilaita ja Iida pani nurisijat nopeasti järjestykseen.

Toiseksi opettajaksi Penttilän kouluun tuli V.T Holmila joka otti Iida Arajärven puolisokseen. Iida oli kuitenkin koulun johtajaopettaja eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Erikoinen tarina on Penttilän koulun hopeasukset. Nokian Uutisten edeltäjä Pirkkalan Uutiset oli lahjoittanut Pohjois-Pirkkalan kansakoulujen väliseksi kiertopalkinnoksi murtomaahiihdossa hopeasukset. Ne olivat pienoismallit oikeista suksista, täyttä hopeaa ja painoivatkin 1100 grammaa, joten ne olivat varsin arvokkaat. Sääntönä oli että sukset sai omakseen se koulu joka voittaa mestaruuden viisi kertaa tai kolme kertaa peräkkäin. Kun Penttilän koulu oli voittanut kaksi kertaa peräkkäin vuosina 1931 ja 1932 niin Holmila jätti parempia hiihtäjiä luokalleen, kolmannen voiton varmistamiseksi, koska ne olisivat muuten päässeet jo pois koulusta. Ja niin myös kolmaskin voitto tuli vuonna 1933. Kerrotaan, että tuloksia laskettaessa kisan jälkeen, oli Holmilakin niin jännittynyt, että hörppäsi kermaa nekasta, kun piti ottaa kahvia. Korvolasta oli hiihtämässä näissä voittaja joukkueissa ainakin Reino Peltola ja Jaakko Solin. Holmilalle taisi jäädä tästä voitosta sellainen kunnianhimo että hän halusi jatkossakin hiihtovoitot omalle koululle.

Kerran hän jätti koko luokan pojat luokalleen, kahta poikaa lukuun ottamatta, hiihtovoiton saavuttamiseksi.

Koululle valmistui vuonna 1932 lisärakennus alakoulua varten. Rakennukseen tuli myös keittola josta ruoka kuljetettiin koululuokkiin ja syötiin omalla pulpetilla.

Alunperin Penttilän koulusta ajateltiin koulua keskelle kyliä, yhteiseksi Korvolan ja Siuron lapsille, suurimmillaan oppilasmäärät taisivat olla sodan loppupuolella ja heti sen jälkeen ennen kuin Linnanvuoren koulu valmistui. Mutta kehitys kulki eri suuntaan, lapset vähenivät. Kun oppilaita alettiin kuljettamaan muihin kouluihin, jäi Penttilän koulu tarpeettomaksi. 60 luvun jälkipuoliskolla se vuokrattiin asunnoiksi ja taiteilijoille ateljee tiloiksi.

Penttilän koulun päärakennus paloi 11.01.1970. Näin päättyi Penttilän koulun, Nokian ensimmäisen varsinaisen kansakoulun viimeinen luku. Penttilän koulu toimi aiemmin vuodesta 1892 alkaen, kaksi vuotta Korvolan Jaakkolassa ja kolmetoista vuotta Korvolan Einolassa Pirkkalan Korvolan koulun nimisenä.

Pikkutikkuja Penttilän koulussa vuonna 1944
Koululaisia Ville Holmilan komennossa 40-luvulla.

Orpokotiyhdistys Siunauksela

Ensimmäinen ratkaiseva askel orpokoti Siunaukselan perustamiseksi otettiin keväällä 1911, kun kirkkoherra Pätiälä tuli Viialan kartanoon maanviljelijä Oskari Jaakkolan luo ja sanoi hänelle jotenkin näin: ”Me olemme Hanna- siskon kanssa keskustelleet siitä, että pitäisi perustaa orpokoti, kun sinulla on siellä Pirkkalassa iso talo tyhjillään, niin etkö myisi sitä orpokodiksi?”

Oskari Jaakkola oli kunnallislautakunnan johtajan asemassa nähnyt huutolaislasten kovan kohtalon ja oli siksi heti myötämielinen hankkeelle. Pieni seurue johon Heimo Pätiälän ja Oskari Jaakkolan lisäksi kuului Pätiälän vaimo Alma ja Jaakkolan tytär Laina, lähtikin sitten katsomaan taloa. Menomatka Pirkkalaan tehtiin Sampo nimisellä laivalla, josta noustiin maihin Maatialan rannassa. Siitä jatkettiin hevosella matkaa Korvolaan.

Sampo-laiva Maatialan rannassa 20-luvulla.

Kyseessä olevassa Einolan talossa oli tilava päärakennus ja muita rakennuksia, metsää 55,5 hehtaaria ja peltoa n. 8 hehtaaria. Pätiälä katsoi sen sopivaksi orpokodin tarpeisiin ja maksoi omista varoistaan käsirahan 10.000 markkaa.

Tampereella 11.7.1911 perustettiin osakeyhtiö Orpokoti Siunauksela. Sen väliaikaiseen johtokuntaan valittiin kirkkoherra Heimo Pätiälä, maanviljelijä Oskari Jaakkola, talonomistaja Mooses Heino sekä liikemies Eero Palomäki.

Tammikuun 6 päivänä 1912 vihittiin Einolan talo ”Siunaukselan” orpokodiksi. Tämä ”Siunauksela” nimitys siirtyi sittemmin koko yhdistyksen ja sen laajennetun toiminnan yhteisnimeksi.

Einolan orpokoti alkuaikanaan.

Huhtikuun 11 päivänä tuotiin ensimmäinen lapsi vastaperustettuun kotiin. (Hän oli Viljo Lindholm, kirjoittajan eno. Äitini Ester Lindholm tuotiin muutama kuukausi myöhemmin) Vuoden lopussa heitä oli jo 15. Kodin johtajattarena toimi aluksi neiti Matilda Nyman.

Lähinaapurit ottivat Siunaukselan hyvin vastaan, liittyen sen jäseniksi alusta alkaen.

Osakeyhtiömuoto todettiin pian toimintaan soveltumattomaksi ja tilalle perustettiin 3.10.1914 Orpokotiyhdistys Siunauksela. Kannatusyhdistyksen perustavassa kokouksessa valittiin johtokuntaan: Kirkkoherra H. Pätiälä, maanviljelijä O. Jaakkola, lähetyssaarnaaja P. Kurvinen, pastori A. Rientola, kirjailija Hanna Regnell (Rauta), liikemies E. Palomäki ja rouva Maikki Palomäki sekä fil. maisteri P.J.I. Kurvinen ja rouva Ilma Kurvinen. Nämä viimeksi mainitut valittiin myös Siunaukselan johtajiksi 1.5.1915 alkaen.

Maatialan orpokoti

Einolan lastenkoti tuli nopeasti ahdinkoon asti täyteen ja siksi ostettiin kesäkuun 4 päivänä 1915 Ottiliana Koisolta Pirkkalasta Maatialan sotilasvirkatalon vuokraoikeus, yksityisrakennukset ja irtaimistot 31.000 markan hinnalla. Kurviset siirtyivät sinne muutamien lasten kanssa elokuun 15 päivänä samana vuonna, jääden kuitenkin koko Siunaukselan johtajiksi. Einolan lastenkodin johtajaksi kutsuttiin Oskari Jaakkolan tytär lastentarhanopettaja Laina Jaakkola. Hän olikin tässä virassa eläkkeelle jäämiseensä saakka. Vuoden 1915 lopussa oli Einolan ja Maatialan lastenkodeissa hoidettavana poikia 18 ja tyttöjä 12, eli siis yhteensä 30 lasta.

Vasemmalla Aino Jaakkola Pöllövaaran johtaja, Laina Jaakkola Teki elämäntyönsä Einolan johtajana, oikealla Sanna Lipponen joka oli Einolan johtajana yli 13-vuotta.

Einolan lastenkoti toimi lastenkotina kunnes se vuoden 1988 alusta muutettiin vanhusten lepokodiksi ja nimi muutettiin Siunaukselaksi.

Tässä vaiheessa Einolakin yritettiin vallata, sen saman tahon toimesta kun Kalliolakin, josta kerron myöhemmin. Yritys saatiin kuitenkin torjuttua vuosikokouksessa 27.2.1987.  Ennen kuin johtokunta saatiin vaihdettua ja laitoksen johtaja erotettua, kerkisivät nämä erottamaan toimestaan Matkasaarnaaja Väinö Lepolan joka oli kerännyt varoja Siunaukselan tukemiseksi lähes 60 vuotta ja teki sitä vieläkin.  Uusi hallitus toki perui nopeasti päätöksen.

Valtaajilla oli tarkoitus lopettaa Siunaukselan toiminta, myydä omaisuus ja käyttää ne oman toimintansa tukemiseen. Tämän teki mahdolliseksi se, että sääntöjen mukaan yhdistyksen viimeinen kokous päättää kenelle jäljelle jäävä omaisuus annetaan. Tämä vuosikokous edellytti että sääntöjä muutetaan niin että Siunauksela pysyy vastaisuudessakin itsenäisenä ja että se voidaan muuttaa vanhusten lepokodiksi. Valtaamista yrittäneiden joukossa oli suurin osa tunnettuja Evankeliumiyhdistyksen ja Luther-säätiön kannattajia.

Pöllövaaran orpokoti

Kun Maatialan rakennukset tarvittiin kansanopiston tarpeisiin, ylioppilas Aino Jaakkola luovutti oman kotinsa Pöllövaaran, orpokodiksi, jätti virkansa tullilaitoksessa ja otti hoitaakseen aluksi kahdeksan lasta. Hän pitikin lapsia hoivassaan vielä eläkkeelle jäätyäänkin.

Karjalan Orpokoti perustettiin Viipuriin vuonna 1918. Kaupunki luovutti maksutta orpokodin käyttöön esikaupunkialueella sijainneen Kiesin talon rakennukset sekä vähän peltoa kasvimaaksi. Johtajaksi pyydettiin opettaja Saima Lähdesmäki. Toiminta alkoi 15.11. Vuonna 1919 lapsia oli jo 16. Koska Kiesin talo oli huonossa kunnossa, eikä muuta tilaa Viipurista löytynyt, siirrettiin orpokoti Karkkuun vuonna 1921. Hanna Rauta rahoitti sieltä ostetun Tullun tilan. Toiminta lopetettiin vuonna 1932. kaikkiaan Viipurin- Karkun kodissa hoidettiin 26 lasta.

Viipurin orpokoti

Töysässä sijainnut pieni lastenkoti tuli Siunaukselan haltuun v. 1919. Sen asioita hoiti pastori Frans Kärki. Kodissa oli 5 lasta.

Tullun orpokoti Karkussa

Kalliolan Sota-orpola perustettiin Tampereelle v. 1919. Siunauksela osti Pyynikinrinteellä olleen Kalliolan huvilan tätä varten. Kodin johtajaksi tuli diakonissa Lyydia Helman. Yhdistykselle perustettiin toimikunta jolle Siunauksela myi laitoksen vuonna 1926. Se sama taho joka on vallannut Karkun opiston, valtasi myös Kalliola toimikunnan, lopetti toiminnan ja myi erittäin arvokkaalla paikalla olleen Kalliolan kiinteistön, käyttäen näin saadut varat omiin tarpeisiinsa. Moraalisesti olisi ollut oikein palauttaa varat Siunaukselalle, joka tämän sota-orpolan perustikin. Sen varmasti käsittää jokainen, jolla on edes jonkinlaista oikeustajua.

Toimintansa tueksi Siunauksela osti Tampereelta Lidmanin leipomon vuonna 1920. Johtajana liikemies Eero Palomäki. Leipomo myytiin myöhemmin takaisin entisille omistajille koska he sitä kovasti halusivat ja katuivat sen myyntiä.

Orpokoti yhdistys Siunaukselan leipomo.
Kiikassa ollut Inkeriläisten lastenkoti.

Vuonna 1943 Siunauksela perusti orpokodin Kiikkaan Sopan taloon lähinnä Inkeriläis lapsia varten. Johtajana siellä oli Taimi Haunia, apunaan Aino Soppa. Helmikuussa 1944 sinne siirrettiin Einolasta 8 lasta. Kiikan kodissa on ollut hoidettavana yhteensä 22 lasta, näistä 15 Inkeriläistä. Joulukuun 7 päivänä 1944 kaikki Inkeriläiset Kiikasta ja kaksi Inkeriläistä tyttöä Einolasta jouduttiin lähettämään Neuvostoliittoon. Keneenkään heistä ei ole sen jälkeen saatu yhteyttä, vaikka sitä on yritetty. Einolan johtaja Laina Jaakkola sanoi että tyttöjen saattaminen Helsinkiin oli hänen elämänsä vaikeimpia tehtäviä. Kiikan orpokoti lopetti toimintansa 15.10.1947.

Kansanopistot

Kansanopisto aate lähti varsinaisesti liikkeelle siitä kun pastori Rientola lahjoitti syyskuun 21.9.1915 100 markkaa, kansanopiston pohjarahaksi. Siunaukselan johtokunta piti hanketta tärkeänä jo omien lasten jatkokoulutustakin ajatellen ja hyväksyi aloitteen. Pätiälä luopui kirkkoherran virastaan ja ryhtyi keräämään varoja orpokoteja ja kansanopistoa varten. Tästä tuli riita Evankeliumiyhdistyksen ja Siunaukselan välille. Ensin mainittu katsoi sen kilpailuksi ja ikään kuin heidän lehmiensä lypsämiseksi, koska molemmilla oli paljon samaa kannattajakuntaa. Opistohanketta tarjottiin myös heidän toteutettavakseen mutta Evankeliumiyhdistyksen johtokunta kieltäytyi. Sen jälkeen on yhdistyksillä ollut muitakin erimielisyyksiä. Evankeliumiyhdistyksen omat hankkeet Nuortenopiston perustamiseksi olivat epäonnistuneet, eikä hankkeella ollut mitään tekemistä Siunaukselan perustaman Kansanopiston kanssa.

Siunauksela osti Mäkipään tilan kansanopiston tarpeisiin.

Marraskuun alussa 1918 ensimmäinen Evankelinen Kansanopisto avasi ovensa Maatialassa. Johtajiksi valittiin maisteri P.J.I Kurvinen ja neiti Amanda Veste. Oppilaita oli ensimmäisellä vuosikurssilla 20. Kun Maatialan tilat kävivät opistolle ahtaaksi, osti Siunauksela Karkusta Mäkipää nimisen tilan. Opisto siirrettiin sinne lokakuussa 1920. Maatialan vuokraoikeus myytiin Pohjois-Pirkkalan seurakunnalle.

Siunauksela vastasi opiston ylläpidosta vuoteen 1925 asti. Silloin perustettiin kannatusyhdistys, jolle laitos myytiin varoineen ja velkoineen. Valitettavasti tämän kannatusyhdistyksen on vallannut nykyisin Luther-säätiön kannattajat ja siitä on tullut tämän naisten tasa-arvon vastustajien pesäpaikka. Opistolaiset eivät käy enää edes sunnuntaisin Karkun kirkossa, niin kuin on ollut tapana vuosikymmenien aikana. Ei Siunaukselalaiset tätä tarkoittaneet perustaessaan opiston. Opiston tarkoituksena oli julistaa evankeliumia, eikä riidellä kirkon kanssa. Opiston tunnuslausekin on ”Meillä on lunastus” Sen pitäisi edelleen olla pääasia. Siunauksela perusti toisenkin kansanopiston Radansuun kartanoon Iitissä vuonna 1920. Johtajana  siellä oli pastori Kauko Valve. Tämä opisto jouduttiin kuitenkin lakkauttamaan taloudellisten vaikeuksien takia vuonna 1924.

Radansuun kansanopisto

Alakansakouluseminaari

Evankelisen liikkeen sisällä oli ehdoteltu Pappis-seminaaria, Saarnaajaseminaaria ja Kansakouluseminaaria ja monenlaista muutakin oppilaitosta mutta hankkeista ei tullut mitään. Siunaukselan lastenkodeissa Einolassa ja Maatialassa oli kuitenkin toiminut jo monta vuotta niin sanotut kotikoulut joihin oli olut vaikeuksia saada opettajia. Siksi Siunauksela päätti perustaa Alakansakouluseminaarin ja osti Karkusta Mainiemen huvilatilan rakennuksineen, seminaaria varten ja kutsui sen johtajaksi pastori Erkki Penttisen. Siunauksela myi Mainiemen sittemmin perustetulle Seminaariyhdistykselle. Seminaari aloitti toimintansa syyskuussa 1923. Kouluhallitus vastusti toimiluvan myöntämistä, mutta se kuitenkin myönnettiin vedoten lakiin, jonka mukaan kaikilla kansalaisilla on oikeus perustaa yksityinen kasvatuslaitos. Valtionapu kuitenkin evättiin koska laitosta pidettiin liiaksi määrätyn uskonnollisen linjan hallitsemana ja siksi se lopetettiin. Seminaari ehti toimia vaan kaksi kautta ja sieltä valmistui yhteensä 67 opettajaa.

Siunauksela osti Mainiemen talon ulkorakennuksineen alakansakouluseminaaria varten.

Orpokotiyhdistys Siunaukselalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa toiminnassa 5 orpokotia ja 2 kansanopistoa sekä lisäksi muuta toimintaa. Yhdistyksen toiminta lasten ja nuorten parissa on ollut todella merkittävää. Siunaukselassa on ollut hoidettavana yli 400 lasta, suurin osa koko nuoruus aikansa. Monet heistä ovat tulleet hoitoon 2- 3 vuoden ikäisenä ja lähteneet maailmalle vasta opiston käymisen jälkeen, tai muuten opiskeltuaan joten hoitovuosia on kertynyt valtavasti.

Korvolan kylässä orpokodeilla on ollut hyvin keskeinen asema ja monet sen lapsista on jäänyt asumaankin Korvolaan. Siunauksela on tainnut olla myös Korvolan suurin työnantaja.

Siunaukselan Einola on nykyisin vanhusten lepokoti.
Lapsia Einolan pellolla 20-luvulla.
Pöllövaaran leikkimökki.

Einolan kotikoulu

Oy Siunaukselan Orpokoti osti v.1912 Einolan tilan Oskari Jaakkolalta. Ensimmäinen lapsi tuotiin kotiin huhtikuun 11 päivänä 1912.

Siunaukselan Johtokunta totesi pian että lapsille pitää saada jonkinlaista esiopetusta ennen kansakoulua. V1913 perustettiin Einolan kotikoulu. Se toimi ilmeisesti samaan tapaan kun nykyinen esikoulu. Opettajana oli kiertokoulun opettaja Hulda Salo.

Vuonna 1915 kotikoulussa oli kevätlukukaudella 12 lasta joista yksi oli muualta, samasta kylästä. Opettajana toimi edelleen Hulda Mäkelä e. Salo.

Kotikoulussa oli kevätlukukaudella v.1916 kaksitoista lasta, kiertokoulun opettajatar Tyyne Aholan johdolla. Kun sitten syksyllä kymmenen lasta meni kansakoulun ensi luokalle Penttilän kouluun, oltiin kahden vaiheilla, olisiko kotikoulua syksyllä lainkaan jatkettava. Mutta muutamat, vuodenaikana orpokotiin tulleet lapset olivat niin huonolla ”lukemisen tolalla”, että näytti väistämättömältä antaa heille oikein järjestelmällistä ohjausta ja niin alkoi syksylläkin kotikoulu kuudella oppilaalla. Opettajana oli Anna Himanen. Hänen palkkansa ei kuitenkaan tullut orpokodin varoista, vaan yksityiseltä orpojen ystävältä.

Kotikoulua on pidetty v.1917 vain kevätlukukausi ja siinä on opetettu kuutta lasta kiertokoulun opettajatar Anna Himasen johdolla.

Seurakunnan kiertokoulua pidettiin Einolassa tammikuusta maaliskuuhun v.1918 Orpokodin lapsia oli kiertokoulussa kymmenen. Vielä 1920 on kotikoulun syyslukukaudella opetettu yhdeksää lasta. Näihin aikoihin Siunaukselan orpokoteja oli tullut niin monta lisää ettei kovin yksityiskohtaisen vuosikertomuksen teko enää ollut mahdollista, eikä lisämerkintöjä kotikoulusta enää  löydy. Koulu lopetettiin kuitenkin viimeistään silloin kun Penttilän alakoulurakennus valmistui v.1927. Samoihin aikoihin myös ”Einolan pirtti” purettiin.

Pirtin purkutavaraa käytettiin ”Einolan suuliin” kun se rakennettiin, mm. lattialankut ovat pirtistä.

Orvonjoulu

Siunaukselan joululehteä alettiin julkaisemaan joka vuosi, vuodesta 1924 lähtien. Orvonjoulu lienee ainoa Korvolassa julkaistu lehti. Ensimmäisen lehden kansikuva esittää orpotyttöä, joka pakkasta vastaan lämmitteli käsiään tulitikuilla ja paleltui kuoliaaksi jouluyönä. Kertomus siitä on Andersin’in saduissa nimellä ” Tulitikkutyttö”

Taiteilija Martta Wendelin lahjoitti Orvonjouluun ihastuttavat kansikuvat monta vuotta, hän teki myös usein kuvia lehtien sisäsivuille.

Orvonjoulun nimi muutettiin Siunaukselan joulu nimiseksi, kun lastenkoti muuttui vanhusten palvelutaloksi.

Jaakkolan postipysäkki

Porin rata valmistui vuonna 1895 ja se avattiin liikenteelle  04.11.1895. Siuroon pääsi jo kyllä vuotta aikaisemmin kun radan alkupää valmistui.  Radan varteen rakennettiin kymmenen asemaa. Nokia, Siuro, Karkku, Tyrvää, Kiikka, Äetsä, Kokemäki, Peipohja, Merstola ja Nakkila.  Pysäkkejä ja seisakkeita oli Nokian ja Siuron välillä viisi. Harjuniitty, Haavisto. Jaakkola, Lukkila ja Knuutila. Näistä Haavistolla ja Jaakkolalla oli pysäkkirakennukset.

Jaakkolan postipysäkki

Rautatiehallitus ei aikonut rakentaa Korvolaan muuta kuin seisakkeen, mutta tätä eivät korvolalaiset hyväksyneet vaan rakensivat pysäkin itse, talkoilla. Pysäkki otettiin käyttöön 01.05.1905. Vuonna 1935 pysäkkirakennusta vielä laajennettiin. Pysäkin nimeksi kyläläiset tarjosivat Korvolaa. Kiusallaan Rautatiehallitus ei tätäkään hyväksynyt, vaan keksi syyksi, että se muka muistuttaa liiaksi Kouvolaa. Pysäkin nimeksi tulikin sitten Jaakkola, suurimman talon mukaan. Pysäkin nimestä johtuen alettiin koko kylää usein nimittämään Jaakkolaksi.

Jaakkolan pysäkki oli kaksiosainen. Odotushuone oli Nokian puoleisessa päässä ja sen kahta seinustaa kiersi puiset laatikot joissa säilytettiin polttopuita ja jotka toimivat istuinpenkkeinä junaa odottaville. Ovikulmassa, sisään mennessä oikealla oli valurautainen kamina. Siuron puoleisessa päässä oli toimistohuone, välissä ovi ja asiointiluukku. Ovi oli kuitenkin yleensä aina auki ja asiointi tapahtui sen kautta. Pysäkillä myytiin matkalippuja ja jaettiin kylän posti. Postijunan tultua posti jaettiin niin että pysäkinhoitaja huusi vastaanottajaa nimeltä jos postia oli tullut ja jokainen sai omansa, jos joku ei ollut paikalla voi toinen luvata postin viedä. Postin voi hakea myös aina pysäkin auki ollessa. Lähtevä posti annettiin virkailijalle. Jaakkolan pysäkillä oli myös oma postileima.

Pysäkkilaiturin Nokian puoleisessa päässä oli puinen tavaralaituri. Lähes kaikista kylän maataloista tuotiin maitotonkat hevosella laiturille josta ne lastattiin valkoisiin maitovaunuihin, Tampereelle Valion meijeriin vietäväksi. Eipä sieltä juuri muuta tavaraa junaan laitettukaan maidon lisäksi kun joskus polkupyöriä.

Kylän nuorisolla oli tapana kokoontua pysäkillä. Sanottiin että ”mennään junille” Nähtiin muita ja tehtiin kaikenlaisia koiruuksia mitä nuorison pitää tehdä sukupolvesta sukupolveen.

Juna saapumassa pysäkille

Jaakkolan pysäkki muutettiin miehittämättömäksi seisakkeeksi 1954 ja henkilöliikenne lopetettiin 1978. Jaakkola pp. oli Korvolan postiosoitteena,  kunnes postinumerot otettiin käyttöön  70 luvun alussa, jolloin osoitteeksi tuli 37140 Jaakkola. Jaakkolan nimi postiosoitteena häipyi kokonaan kun posti siirtyi Korvolasta Korhosen kaupasta Harjuniittyyn, Nokian K- rauta Raisamon tiloihin ja osoitteeksi vaihtui 37140 Nokia, tämä postiosoite on voimassa edelleen.

Pysäkki

Pysäkki varrella radan
pieni koppi vaan
kaksiosainen koppi
konttoripuoli ja odotuspuoli
Elikä lipunmyynti ja
puoli missä matkustavaiset odottavat junaa
paikallisjunaa- eihän tänne muut,
liian pieni paikka.
Istuin odotuspuolen laatikon kannella
joka on yhdistetty puulaatikko ja
istuinpenkki odottavaisille
Kamina hohkasi lämpöään
paukahteli ja humisi omia olojaan
puita syli täynnä.
Pysäkin vartija—lipun myyjä
ratamies-ties mitä
lyhyt tanakka, naama punakkakuin paljon ois ulkona ollut
ja olikin. Sillä hän oli valtiolla
ratamiehenä topparoikassa.
Tuurasi nyt muijaansa.
Istui toimiston puolella
rillit pitkällä nenänpäässä
viilaten sahaansa.
Krhom… Kakaisi välillä kurkkuaan.
Ei siinä mitään puhuttu.
-Ei tarvinnut
Oli rauhallinen talvi ilta
varrottiin junaa.
Paikallisjunaa
Ehkä joku tuli töistä
tai kaupungista ostokassineen.
Kamiina humisi- viila puri sahaa.
istuin ja katselin.—Mietin.
Rauhallista—Ei kiirettä.
Vain rauhallista odotusta.

Uljas Luutikivi

Ratavartija

Samaan aikaan kun Porin rata valmistui, tehtiin Tampereen ja Porin välille kolmekymmentä ratavartijan asuntoa, vahtitupineen, kaivoineen ja ulkorakennuksineen.  Sellainen tehtiin myös Korvolaan. Runokirjassaan ” VR: rää Kintaat käressä ” Uljas Luutikivi muistelee aikaa kun Hän oli Korvolassa.

Oli varrella radan koivikkomaa.
Oli rautatien asunto paikallaan
kun punainen tupa ja perunamaa.
Siinä asusti perhe
vuokralla vaan.
Ratavartija.
Lähellä oli työmaa.
Tuo pitkä ja kapea leipä.
Ja aivan perällä pihamaan
ulkorakennus siinä oll paikallaan.
Punaiseks maalattu.
tosiaan!
Oli päädyssä huusi
ja liiteri
ja alla tuon katon päreisen
ol sauna ja pieni eteinen.
Sekä ulkona vallan
liekassa juuri
oli pässi, tai lammas
vai lieneekö uuhi?
Tuossa varrella radan
laudoista koppi.
Ratavartijan hatara
työmaa soppi.
Oli lekaa ja naulaa
kankea—rautaa
ja punainen resiina.
ja naulassa roikkuen kintaat.
Oli tärkeä virka.
Oli päivä tai yö,
kun kuntoa katsoi
tuon kiskojen vyön.
Hän mittasi paanaa
tutki ja katsoi.
Ei kiskoa poikki.
monen hengen se maksoi
ja topparoikassa
pöllejä vaihtoi.
Ratavartijan mökki
-tuo punainen.
Peräkanaa saunahan kulkien
ja lammas se liekassa huusi.
Oli lauantai ilta
kello jo kuusi.

Uljas Luutikivi
Entinen ratavartijan asunto Korvolassa

Alastalon tehtaat

Tehtailija Kalle Alastalolla oli saha ja tiilitehdas Korvolaa vastapäätä, virran toisella puolella Taivalkunnassa. Alastalon höyrysaha aloitti toimintansa yksiraamisena v. 1910. Tämä saha paloi v. 1912, jonka jälkeen rakennettiin uusi kaksiraaminen saha. Sahan yhteydessä oli myös laatikkotehdas ja höyrykuivaamo, sekä kaksi höyläkonetta.

Tehtailija  Alastalo perusti myös tiilitehtaan v., 1927. Hänellä oli hinaajia joilla tavaraa vietiin Siuron alasatamaan junaan lastattavaksi. Tämä oli hankalaa ja siksi Alastalo osti vuonna 1926 köysiradan Torniosta. Siellä sillä oli kuljetettu ihmisiä Tornionjoen yli Haaparantaan. Alastalo kuljetti tällä tavaraa Nokianvirran yli Korvolaan tehtyyn makasiiniin, josta ne lastattiin junaan.

Noin puolikilometriä Jaakkolan pysäkistä Siuroon päin oli tehty rautatiestä sivuvaihde joka vielä jakaantui kahdeksi raidepariksi makasiinin eteen. Makasiinin toinen pääty oli kohti virtaa, ja siitä vaunut tulivat sisään, sitten se kääntyi suorakulmaisesti radan suuntaan. Makasiinin sisällä oli rautakiskot joita myöden vaunuja voitiin siirtää niitä purettaessa. Lattia oli niin korkealla että tiilet voitiin lastata luisua pitkin junanvaunuun. Koko rakennus oli varsin korkea, rautatien puolelta avonainen mutta muualta laudoitettu umpinaiseksi sekä maalattu punamullalla.

Siurossa oli järjestelyveturi ”Siuron pässi” joka toi tyhjät vaunut ja vei täysinäiset Siuroon jossa ne liitettiin tavarajuniin.

Aivan makasiinin vieressä oli Korvolan talouskauppa. Niinpä naiset ”Tyhjästä perästä” tulivat tiilivaunulla yli virran, kauppaan, ja menivät taas takaisin kauppaostoksineen. Joskus näitä vaunuja kyllä putosikin, olisikohan joku kuollutkin, olen muistavinani.

Näihin aikoihin Alastalo osti myös Jaakkolan talon Korvolasta. Kun Valtion saha lopetti Siurossa, osti hän myös sen sahan omistukseensa. Kalle Alastalo alkoi kuitenkin sairastella ja halvaantui v. 1930 ja kuolikin parivuotta myöhemmin. Eikä Siuron saha lähtenyt oikein kunnolla toimimaan hänen aikanaan ja se joutuikin vararikkoon 1930 luvun lopulla. Jaakkolan talo myytiin pakkohuutokaupalla. Sen uudeksi omistajaksi tuli Aleksi Ollila naapuritalosta. Kunta osti Alastalon maat v.1933. Alastalon tiilitehdas jatkoi Näsi oy:n omistuksessa toimintaa  1940- luvun lopulla sattuneeseen tulipaloon saakka.

Sahojen ja tiilitehtaan lisäksi Alastalo oli myös perustamassa Nokian kutomoa. Hän oli tämän yhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1921-1930.

Maantien oikaisu

Kun Porin rata valmistui, se kulki Korvolassa kaksikin kertaa vanhan maantien yli. Ylikäytävät olivat vaarallisia, autokannan lisääntyessä, siksikin kun molemmille ylikäytäville joutui nousemaan pahaa ylämäkeä. Lisäksi vanha tie oli kapea mutkainen.

Valtio otti hoitoonsa Nokian ja Siuron välisen maantien v. 1927 ja teetti työllistämistyönä tie oikaisun ratavartijan talon luota Ollilan kohdalle vuosina 1932- 1933. Vanha tie jäi sellaisenaan kylätieksi. Kaikki kuusi ylikäytävääkin jäivät paikoilleen. Silloin ylikäytäviä oli vanhantien ylikäytävien lisäksi Jaakkolan talon kohdalla, Jaakkolan pysäkillä, Einolaan menevällä tiellä ja nykyisen Poronkorventien jatkeena. Siihen aikaan oli suurempi tarve radan ylityksiin useammasta kohdasta koska kuljettiin pääasiassa jalkaisin tai hevoskyydillä ja talojenkin viljelysmaat olivat molemmin puolin rataa.

Myöhemmin on vanhantien molempiin päihin tehty alikäytävät ja kaikki ylikäytävät poistettu.

Rautatien ylikäytävä Jaakkolan pysäkin kohdalla

Toivo Kärki syntyi Korvolassa

On oltu kahta mieltä siitä asuiko Toivo Kärjen äiti Ester Kärki (Kurvinen) Toivon syntymäaikana Siunaukselan Einolan vai Maatialan orpokodin tiloissa.

Orpokoti Siunauksela oli alkujaan perustettu osakeyhtiöksi, mutta yhtiömuoto havaittiin pian sopimattomaksi tähän toimintaan, niinpä se päätettiin muuttaa yhdistys muotoiseksi. Kannatusyhdistyksen perustava kokous oli  03.10.1914. Hämeen läänin Kuvernööri vahvisti Orpokotiyhdistys Siunaukselan säännöt 08.10.1914. Samassa kokouksessa valittiin Orpokoti yhdistys Siunaukselan johtajaksi filosofin maisteri pastori P.J.I. Kurvinen ja hänen vaimonsa Ilma Kurvinen (Konkola) 01.05 1915 alkaen. Kurviset asuivat aluksi vuokratiloissa Korvolassa. (K. Jaakkolan omistamassa Pöllövaarassa)

Kesäkuun neljäntenä päivänä 1915 ostettiin Ottiliana Koisolta Pirkkalasta Maatialan Sotilasvirkatalon vuokraoikeus, yksityisrakennukset ja irtaimistot 31000 markan hinnalla. Kurviset siirtyivät sinne muutamien lasten kanssa elokuun 15 päivänä. Einolan orpokodin johtaja Laina Jaakkola on todistettavasti kertonut, että Kärjen perhe tuli toukokuun 15 päivä 1915 asumaan Einolaan. Frans Kärki saarnasikin toukokuussa Tampereella Johanneksen ja Aleksanterin kirkoissa, joissa kerättiin kolehdit Siunaukselalle. Frans Kärjen lähtiessä ylimääräiseksi papiksi Brändööseen Ahvenanmaalle, ei hänen vaimonsa Ester halunnut lähteä sinne, koska odotti lasta, vaan jäi veljensä huomaan Einolaan.

Toivo Kärki 1982

Äitini on kertonut hoitaneensa myös Kärjen lapsia ollessaan silloin kahdentoista ikäisenä Einolassa, silloin isommat lapset joutuivat paljon huolehtimaan pienemmistään.

Toisaalta Toivo Kärjen poika Kalervo Kärki kertoi minulle kesällä 2006, ollessaan pitämässä esitelmää isästään MMK:ryn kymmenvuotisnäyttelyssä Maatialassa, että hän kävi joskus isänsä kanssa tässä pihassa ja silloin isä näytti tätä ulkorakennusta kertoen sen olevan syntymäkotinsa.

Saattaa kuitenkin olla niin ettei Toivo itsekään tiennyt varmasti syntymäkotiaan. Esteri Kärki muutti Maatialaan luultavasti keväällä 1916 ja asui siellä lastensa kanssa piharakennuksessa, kunnes vuonna 1917 muuttivat Töysään, josta hänen isänsä sai vakituisen papinviran.

Tässä voi mainita myöskin että Töysässä olleen Rajavaaran pienen  Siunaukselan lastenkodin asiat olivat Toivo Kärjen isän Pastori Frans Kärjen hoidossa.

Toivo Tuomola junan alle

Haaviston ylikäytävällä jäi auto junan alle 24.09.1937 ja autoa kuljettanut Toivo Tuomola kuoli. Tuomola oli tullut Siunaukselan palvelukseen kesällä 1926 saarnamieheksi yhdessä Väinö Lepolan kanssa. Kuolonkolarin jälkeisenä päivänä alkoi Einolassa Siunaukselan 25 v. juhlat, surun merkeissä. Auto jota Tuomola ajoi oli Siunaukselan hiljan ostama ja romuttui täysin. Tuomola oli syntynyt Pomarkussa 1905.

Tuomolan ajama auto oli Siunaukselan omistuksessa, ja aivan hiljan hankittu. Sanottiin ettei Tuomola vielä oikein hallinnut sen ajamista, vaan painoi kaasua kun piti jarruttaa, ja näin tapaturma pääsi tapahtumaan.

Tampereen pommitus

Talvisodan lopulla 02.03.1940 Tampereelle hyökkäsi 104 pommikonetta, kolmena aaltona ja pudotti noin 600 pommia. Kymmenen rakennusta tuhoutui kokonaan, lisäksi parikymmentä rakennusta vaurioitui. Yhdeksän henkilöä sai surmansa ja 27 haavoittui. Ratapiha ja kaupungin sähköverkko kärsi huomattavia vaurioita

Kapteeni O.Ehrnrooth  ampui hävittäjällään yhden pommikoneen alas ja se putosi Nokialle Korvolaan. Luutnantti J. Visapää tulitti toista konetta Vesilahdella niin että se sai pahoja vaurioita ja putosi Kiikalaan(18 km Salosta koilliseen) Molempien koneiden miehistöt saivat surmansa. Lisäksi kolmas kone sai osumia Tampereella ja palasi yhdellä moottorilla ja teki lopulta mahalaskun Paldiskiin. Koneessa todettiin 150 osumaa. Kk- ampuja oli ilmeisesti jo ilmataistelussa saanut surmansa.

Myös Suomalainen lentäjä luutnantti U. Heiskala kaatui tässä ilmataistelussa.  Hänen kohtalokseen tuli ilmeisesti pommikoneen kk- ampujan luoti. Heiskala putosi koneineen metsään Ylöjärvelle. Heiskalan kone oli Fokker D XXI-tyyppinen FR-84 hävittäjä.

O Ehrnroothin Käyttämä kone oli Fokker D XXI- tyyp-pinen FR-101 hävittäjä
Pudotetut pommikoneet olivat DBAP: n DB-3 tyyppisiä koneita.

Talvisodan lopulla Ilmavoimien varikon koelentolaivueen komentaja, kapteeni Erkki Olavi Ehrnrooth pudotti 02.03.1940 Fokker F.R-101 koneella Venäläisen kaksimoottorisen pommikoneen, tyypiltään D B-3. Kone putosi Korvolaan, aivan Porin radan viereen, noin 100 m Jaakkolan pysäkistä Nokialle päin, keskelle Einolan kuusiaitaa. Paikka johon kone putosi nokka edellä, on vetinen suonsilmäke, se painui siihen nopeasti kokonaan ja on siellä vieläkin. Myöhemmin putoamispaikalla on käynyt venäläinen valtuuskunta jolla olisi ollut haluja kaivaa kone esiin mutta V:R ei antanut tähän lupaa koska paikka on aivan radan vieressä.

Kone oli tulessa tullessaan koillisen suunnasta Korvolaan. Putoamispaikka paloi ainakin vielä seuraavan yön vaikka konetta ei enää näkynytkään. Ilmeisesti koneen polttoainetta pulppusi pinnalle ja se ruokki paloa.

Yksi mies, todennäköisesti ohjaaja, hyppäsi laskuvarjolla alas, ajautui Nokianvirran toiselle puolelle Tyhjäänperään ja linnottautui Mattilan riihen alle, eikä suostunut antautumaan vaan ampui itsensä.

Vuorelan tähystystorni

Vuonna 1940 tai -41 rakennettiin ilmavalvontaa varten tähystystorni  Vuorelanvuoren korkeimmalle kohdalle, tasaiselle kalliolle. Paikalla oli jo ennen sotia ollut poikien hyppyrimäen vauhdinottopaikka. Torni oli ehkä noin 15 metriä korkea. Se oli rakennettu neljän pitkän tolpan varaan jotka oli ristikkopiiruilla tuettu pystyyn. Pylväsneliön sisäpuolella kulki lautaiset kierreportaat kaiteineen. Kulmissa oli kolme lepotasoa, joista viimeiseltä oli lyhyt matka ylhäälle. Ylätasolla kaiteet oli umpinaiset ja luoteiskulmassa kolmiseinäinen katos ja siellä kenttäpuhelin. Näkymät sieltä olivat mahtavat, kirkkaalla ilmalla näkyi hyvin Pispalan harju ja toiseen suuntaan Siuron valssimylly.

Tähystäjiä koulutettiin. Lotat perehtyivät ilmavalvontakursseilla lentokoneiden tunnistamiseen. Opeteltiin lentokonetyypit ja muodostelmat ja niiden tulosuuntien määritys. Oli tärkeää että tiedot oli oikein. Vuorelan vuorella tähystäjinä toimi Lottia Korvolasta, Penttilästä ja Haavistolta.

Myöhemmin tornia korjattiin ja muutettiin kolmiomittaus torniksi. kunnes se lahona ja tarpeettomana kuusikymmentä luvulla purettiin.

Kirjoittaja Vuorelan tornissa, katselemassa Kuloveden maisemia, joskus viisikymmentä luvulla.

Leipää rintamamiehille Korvolasta

Nikkilässä, Ollilassa ja Laurilassa sekä Einolassa oli Sota aikana leipomot, joissa leivottiin suuria määriä leipää lähetettäväksi rintamalle. Nikkilässäkin kävi useita kylän naisia näissä töissä. Ensin leivottiin tavallisia pyöreitä reikäleipiä mutta myöhemmin tuli oikein neliskulmaiset ”formut” johon leipä tehtiin. Leivät pakattiin pahvilaatikoihin ja neliskulmaiset leivät sopivat niihin paremmin. Leipälaatikot vietiin sitten hevosella Siuron asemalle jossa ne lastattiin junaan eteenpäin vietäväksi. Näillä seuduilla kaikkein suurin leipomo oli Siuron Knuutilassa.

Nikkilän vanha pakari, joka toimi leipomona

Urheiluseura Jaakkolan Veto

Pariisin olympialaiset vuonna 1924 sai Korvolan nuoret miehet innostumaan urheilusta niin paljon että perustettiin oma urheiluseura Jaakkolan Veto.

Hiihtolatuna oli ns. vuoren latu joka oli myös osana ” Pirkkalan hiihtojen” latua. Tätä latua pidettiin sitten auki joka talvi sukupolvesta, sukupolveen. Mäkeä hypättiin pöllönrannan ja Vuorelan vuoren mäissä. Parhaita hiihtäjiä olivat Seppälän Sakari, Soliinin Jaska ja varsinkin Peltolan Reino.

 Kesällä pelattiin pesäpalloa poikien kesken ja tytöt olivat innokkaita kannattajia. Yleisurheilua treenattiin ja järjestettiin kovia kisoja, aina kymmenottelua myöden. Kisattiin myös Siurossa ja Haavistolla silloin olleita pikkuseuroja vastaan. Paavo Koskela oli paras pikajuoksija ja hyvä pituushyppääjä. Aimo Lepola heitti keihästä ja oli paras kymmenottelija. Reino Hietaranta työnsi hyvin kuulaa ja hyppäsi korkeutta, useiden muidenkin ollessa lajinsa parhaita, kuten Toivo Kalliomäki ja Niemen veljekset Urpolasta. Monia muitakin kovia urheilumiehiä oli mukana.

Jaakkolan Veto sammui sota aikana kun nämä miehet olivat rintamalla, mutta senkin jälkeen on Korvolassa olut hyviä urheilijoita kuten mäkimiehet Aatto Lepola ja Sulo Alvinen sekä kilpakävelijä Usko Nikkilä.

Pöllönrannan pesulato

Vuorelan ja Pöllövaaran rajalle rakennettiin kaksikymmentä luvulla Einolan ja Vuorelan yhteinen pesulato. Siinä oli kenttäkeittiön tapainen, puilla lämmitettävä pata, jossa pyykki keitettiin. Vieressä oli pitkä laituri jota myöden pääsi syvemmälle virtaan pyykkiä huuhtelemaan.

Einolan ja Vuorelan yhteistyön teki helpommaksi varmaankin se että Vuorelan emäntä oli Einolan lastenkodin entinen keittäjä.

Ladon pärekatto syttyi kerran neljäkymmentä luvulla palamaankin mutta saatiin Einolan poikien ripeällä toiminnalla sammumaan, kun vettäkin oli vieressä.

Ladon vieressä oleva ”pöllön” ranta oli pitkälle matalarantainen ja kovapohjainen ja siksi se oli sopiva uimapaikka pienemmillekin lapsille.

Partio lippukunta

Einolan lastenkotiin tuli poikien ohjaajaksi vuonna 1948 Pentti Laitinen. Hän oli ollut partiossa jo aikaisemmin jollakin lailla mukana. Minä ja eräs Pauli oltiin oltu jo parisen vuotta partiossa Nokian Eräveikoissa. Päätimme yhdessä perustaa Korvolaan oman partiolippukunnan Korvolan kotkat. Partiosta tuli hyvin suosittu, lähes kaikki Korvolan pojat liittyivät siihen.

Lippukunnassa oli parhaimmillaan kolme vartiota, joissa kussakin oli 4- 6 poikaa ja kolkkapoika osasto jossa oli nuorempia poikia kymmenkunta. Lippukunnan johtaja oli Pentti Laitinen ja myöhemmin Martti Lepola. Kolkkapoikia veti Lyyli Sollo.

Toimintaa oli paljon, käytiin retkillä, suoritettiin partio taitomerkkejä, pidettiin urheilukilpailuja, kerättiin varoja mm. telttoja varten mutta erikoisesti jäi mieleen kesäleirit joita pidimme Taulajärvellä monena kesänä. Siellä tehtiin kaikki itse, ruokaa myöden. Ensin muurattiin savella ”veturi” jolla kaikki ruoka keitettiin. Itse tehtiin myös pöytä ja penkit joilla ruoka syötiin. Joka aamu oli lipunnosto itse tehtyyn lipputankoon ja siitä päivä alkoi. Kaikenlaista puuhaa riitti kaikille, työtä, leikkejä, pelejä ja uimista ja kaikenlaista tekemistä riitti. Yöt nukuttiin teltoissa. Viisikymmentä luvulla lähes kaikki partiossa mukana olleet muuttivat pois Korvolasta ja partiotoiminta loppui. Uskon että kaikille jäi mukavat muistot näiltä ajoilta.

Virta

Nokianvirtaa sanottiin minun nuoruudessani vaan virraksi. Virta merkitsi Korvolalaisille paljon. Ilmeisesti paljon enemmän kun nykyään. Vesi oli täysin juomakelpoista aina viisikymmentä luvun alkupuolelle saakka. Sitten alkoi virran mukana tulla sellaisia päänkokoisia pahalta haisevia paakkuja, vesi muuttui sameaksi ja parhaat kalat hävisivät. Ennen saatiin virrasta kuhaa, lahnaa, ahventa, haukia ja ne. Lukkisalmesta vimpaakin. Sitten kalakanta muuttui roskakalaksi ja kalastus loppui kokonaan. Ennen, lapsillekin hyvät uimarannat kaislottuivat umpeen. Virrassa uiminenkin kait suureksi osaksi loppui. Tehtaat saastuttivat virran.

Ennen kun Harjavaltaan tehtiin pato, nousi virtaan myös lohi. Lohitokkeiden jäänteitä oli vielä kuusikymmentä luvulla Kaisanvainion alapuolella ja Melossa, karhun hyppäyksen vaiheilla. Melon rannassa oleva ”Keisarinnan laaka” vanha rajakivi,  Haaviston ja Korvolan rajalla viittaa siihen että siinä on ollut kylien kalastusraja jo 1400 luvulla, jolloin meidän hallitsijanamme oli keisarinna.

Virtaa käytettiin myös puun uittoon. Sitä varten oli virran molemmille puolille asennettu puomit, joiden välissä puut uivat virran mukana. Puomit oli taas kiinnitetty ”pollareihin” joita oli juntattu pohjaan säännöllisin välein. Koska pitkiä puomeja oli vaikea ylittää veneellä, oli niihin tehty ylityspaikkoja. Kaksi lyhyttä puominpätkää oli yhdistetty löysällä kettingillä toisiinsa, joten ne vajosivat veneen alla paremmin kun pitkä puomi ja siitä pääsi paremmin puomin yli. Muutamat Korvolan pojat olivat uittohommissa Lukkisalmessa kesäisin.

Uittopuomien asennuslautta Nokianvirralla

Tukkilautoilla juokseminen oli tietysti vaarallista ja kiellettyä, mutta jännää se oli. Tukkipuomit toimivat myös oivallisina levähdyspaikkoina uimareille. Melkein sääntönä olikin että uitiin puomille aina kun mentiin uimaan esimerkiksi ”kallionkielelle”. Vasta sitten pidettiin todella uimataitoisena kun oli uinut puomille ja takaisin. Kun uitiin virran yli, huilattiin aina kummallakin puomilla, se jakoi uintimatkan mukavasti kolmeen osaan, ja se helpotti yliuintia.

Talvisin tehtiin virranjäälle luistinrata poikien kanssa kimpassa. Otettiin lumilapiot mukaan ja lapioitiin sopivankokoinen kenttä, mentiin rantalepikkoon, kaadettiin sopivan vääräjuurinen leppä, josta tehtiin maila. Sitten pelattiin jääkiekkoa, toisilla oli luistimet toisilla ei mutta kaikki pelasivat. Ja hiki tuli ja mukavaa oli. Joinakin talvina tehtiin jäälle myös ”hullujussi”, jota myös napakelkaksi sanotaan. Silloin tehtiin jäähän reikä jonka läpi juntattiin pohjaan paalu. Paalun päähän rautatappi ja niin se toimi keskiönä johon asennettiin pitkä riuku, riuun päähän mahakelkka, joka näin kiersi kehää monen metrin säteellä, kun sitä kieputettiin keskiön vierestä miesvoimin. Kyllä lapsilla oli hauskaa. Kaikennäköistä muutakin touhua jäällä tehtiin kuten matikankolkkausta, luistinkelkka purjehdusta ja kaikkea kivaa.

Virrasta nostettiin myös jäätä. Sitä tarvittiin maataloissa kesällä maidon jäähdyttämiseen.