Venäjän Keisari perui Suomelle annettuja itsemääräämisoikeuksia antamalla vuonna 1889 ns.”Helmikuun manifestin” Kuumeisella kiireellä kerättiin Suomessa viisisataa kaksikymmentätuhatta allekirjoitusta adressiin, jonka uskottiin avaavan keisarin silmät näkemään Suomen valtio oikeudellisen aseman oikeassa valossa. Adressi oli mahtava, 26 niteen kokoelmaksi sidottu, lähes miehen korkuinen kirjapino tummanpunaisin nahkakansin.

”Me emme voi uskoa, että T.K.Majesteettinne korkea tarkoitus on ollut tällä julistuskirjalla uhata Suomen oikeusjärjestystä ja sisäistä levollisuutta … Me emme voi sydämistämme karkottaa luottamusta keisarin sanan järkähtämättömyyteen.” Nämä lauseet olivat suuren adressin ydinajatuksena. Maan kaikkien kuntien edustajat, luvultaan viisisataa, joukossa Oskari Jaakkola Korvolasta Pirkkalan edustajana lähtivät maaliskuun 15. päivänä viemään tätä anomusta ”armollisimmalle Hallitsijalleen”. Keisari ei ottanut heitä edes vastaan. Alakuloisina palasivat kansamme luottamusmiehet keisarin luota. Kun valtuuskunta tuli junalla, tältä matkalta, oli Helsingin asema ja koko rautatientori väkeä tulvillaan. kukaan ei rikkonut painostavaa hiljaisuutta ennen kuin valtuuston jäsenet tulivat ulkoportaille, silloin joku aloitti Maammelaulun, johon kaikki yhtyivät.

Manifestit seurasivat toistaan nopeassa tahdissa. Lakkautettiin Suomalainen armeija, Raha ja jopa postimerkit, kunnes Keisari 1903 uskoi täyden diktaattorivallan kenraalikuvernööri Bobrikoffille.

Maaliskuun manifesti v. 1917 kumosi helmikuun manifestin perussäännökset ja muut perustuslain vastaisessa järjestyksessä syntyneet lait ja asetukset. Tämä katsottiin Leninin kiitokseksi Suomelle, koska hän oli aiemmin saanut turvapaikan täällä.

Akseli Gallen-Kallela teki helmikuun manifestin vastustamiseksi surumerkin, jota oli tarkoitus käyttää venäläisen postimerkin keralla osoittamassa kansan mielipidettä. Merkin käyttö kiellettiin välittömästi, ankaran rangaistuksen uhalla.